Madonna Foorumi - Finland

Maailman mukavin rock-yhtye. Uusin albumi Wasting light löytyy kaupoista jo tänään. HS:N Nyt-liite antoi bändille aukeaman ja varmasti useammat musiikkilehdet noteeraavat heidät lähiaikoina.

Itse olin Foo-fani jo ennen kuin olin Madonna fani. Joskus kesällä 2007, kun olin ensimmäistä kertaa kesätöissä tajusin, että minullahan on nyt ylimääräistä rahaa käyttää musiikkiin ja työpaikan vieressä sattui olemaan levykauppa (joka tosin on sittemin kuollut). Foo Fighters sattui vain olemaan hyvä sijoituskohde.

Olin aina tuohon asti suhtautunut kaikkiin levyihin skeptiseksi, sillä pidin kaikkia sellaisia kappaleita joista en pitänyt täytekappaleina. Hyviä levyjä ei olevinaan ollut olemassa, vaan ne olivat vain 20 euron/119 markan hinnalla myytäviä kalliita albumeita jotka piti kuitenkin saada, sillä ne olivat "ainoa tapa" päästä käsiksi niihin hyviin kappaleisiin.

Foo Fighters muutti tätä käsitystäni sillä tavalla, että tajusin jaksavani oikeasti kuunnella levyn alusta loppuun... Ja pitäväni siitä.

Mitä he sitten ovat tehneet tähän päivään asti?

Tämä dokumentti saattaa olla hyvä paikka aloittaa yhtyeeseen tutustuminen (ensi-ilta VH1:llä tänään 8.4.2011, ilmestynee nettiin sen jälkeen):

En ole koskaan pitänyt sellaisesta musiikista jota pistetään kaiken maailman rock-lehdissä listoille, joissa luetellaan 10 maailman parasta kitaristia ja 1000 levyä jotka on pakko kuulla ennen kuin kuolee. Mun mielestä The Beatles on ihan perseestä (ja tämä taitaa olla mielipidevärittynein aloitusviesti koskaan).

Otetaan keulakuva Dave Grohl. En keksi ketään kenen puhetta kuuntelisin mieluummin kuin hänen, mies on ihan täysi virtuoosi. Sen lisäksi hän ja muut yhtyeen jäsenet osaavat oikeasti soittaa, eikä se kuulosta laiskistuneelta sillä yhtye on muuttunut koko ajan, ja touhu on aidosti intohimoista.

1995. Ensimmäisen levyn Grohl nauhoitti pääasiassa yksin tuottaja Barrett Jonesin kanssa yksinkertaisessa studiossa lähellä kotiaan. Tässä vaiheessa koko yhtyettä ei ollut vielä olemassa, ja projekti tehtiin vain koska Dave tarvitsi jotain tekemistä (Kurt Cobain oli kuollut muutama kuukausi aiemmin ja Nirvana lopetettu).

Kappaleet ovat hardcoremaista post-grungea, vaikka joukossa on pari kevyempää palaa (mainosmusiikkinen Big Me ja hieman kantrimainen For All The Cows). Pääasia on, että nämä kappaleet ovat hyviä. Olkoonkin että niiden sanoitukset on pistetty paperille pari minuuttia ennen äänitystä vain, jotta voitaisiin ylipäätänsä äänittää jotain. Rakastan tätä levyä, vaikka se aukesikin Foo Fightersin tuotannosta aivan viimeisenä.

The Colour and the Shape oli yhtyeen ensimmäinen varsinainen albumi, sillä Grohl ei enää nauhoittanut sitä yksin. Tämä levy myös synnytti paljon suuria hittikappaleita, joista esim. Everlong on ollut sittemmin yhtyeen settilistassa aina. Eri tyylejä on useita, kaipa helpoin tapa kuvata levyn genreä on alternative. Se on myös fanien rakastama levy. Aikanaan se ui vastavirtaan tyttöbändien ravisuttaessa maailmaa.

There is Nothing Left to Lose on yhtyeen popein levy. Tähän levyyn on kenties helpoin tutustua ensimmäisenä, vaikka aloituskappale saattaa kieliä toista levyn kokonaisuudesta (niin mainio kuin Courtney Lovelle "omistettu" Stacked Actors onkin). Learn to Fly, Breakout ja jostain takavuosien televisiosarjasta tuttu Next Year ovat niitä tunnetuimpia kappaleita. Aurora kenties uran paras ja yhtye tuntuu edelleen olevan samaa mieltä.

Tämä levy vei Foot stadioneille. He olivat pärjänneet ihan hyvin festareita kierrellen, mutta nyt he saattoivat houkutella valtavat massat yleisöä myös omillaan. Syynä lienee pääasiassa jättihitit All My Life ja Times Like These.

Levy on edellistä huomattavasti raskaampi, sillä yhtye kyllästyi Nothing Left to Losen keveään power poppiinsa. Mukana on jälleen loistavia kappaleita, kuten äsken mainitut ja Low, mutta sitä vaivaa yhtyeen uran pahin epätasaisuus. Parental Advisory: Älä osta tätä levyä ensimmäisenä tai saatat pettyä karvaasti.

In Your Honor jatkoi suurellisella linjallaan, mutta sen ollessa yhtyeen 10-vuotista uraa juhlistava tuplalevy, In Your Honorin toinen puolisko on keveää akustista musiikkia. Yhtye konsertoi myös konsertoi tätä levyä kahdella eri tavalla tehden normaalin festari-klubi-stadion kiertueen, ja myöhemmin akustisen kiertueen jolta kasattiin myös live-levy ja DVD, Skin and Bones.

Echoes, Silence, Patience & Grace on kenties yhtyeen kriitikoiden ylistämin levy, sillä se onnistuu olemaan toimiva yhden levyn hybridi siitä mitä In Your Honorin "olisi pitänyt olla".

Se ei todellakaan aukea helposti. Ostin sen ilmestyessään, mutta se jäi hyllyyn pölyttymään viime syksyyn asti. Tämä levy on jotenkin todella aikuistunut ja eri tyylien kirjo on suuri, tosin genrestä toiseen hypätään välillä huomaamattomasti.

Monet kappaleet alkavat rauhallisesti ja kasvavat järkäleiksi vasta lopussa. Toiset taas joko ottavat iisisti alusta loppuun tai paahtavat koko pituuden ajan täysillä (Pretender).

En ole vielä kerennyt kuuntelemaan tätä mitenkään älyttömästi. Ensivaikutelma koko levystä on erittäin positiivinen. Rope on mielestäni vakuuttava kappale, ja hauskalla videolla siunattu White Limo on myös mahtava biisi (vaikkei niistä lyriikoista mitään selvää saakkaan).

Monella tavalla tämä levy on paluu alkuun. Toinen albumi oli jo levytetty tasokkaasta studiossa (kahdesti) ja sen jälkeen ei ole ainakaan menty studiokustannuksissa alaspäin, mutta Wasting Light on aito autotallilevy. Se on nauhoitettu analogisesti, ja vaikka vaikutus on mielestäni enemmän auktoriteettinen kuin digitaalisesta merkittävästi eroava, ns. analogisen nauhoituksen heikkoudet ovat ehdottomasti tässä tapauksessa vahvuuksia.

Se on vähän sama kuin minun kuvaamataidolliset lahjani. Osaan käyttää värejä mielestäni erittäin hyvin, mutta pelkällä lyikkärillä tulee usein hienompia teoksia.

I Should Have Known taitaa olla ensimmäinen kappale jolla Foo Fighters käsittelee Kurt Cobainia suorasti. Se onkin erinomainen, ja niitä harvoja Foo-kappaleita joilla lyriikoilla tuntuu olevan hieman merkittävämpi asema kuin soittimilla.

Eiköhän tämä riitä...   Kellään muulla kommentteja yhtyeestä?