Tässä Helsingin Sanomien arvio keikasta:

Mielikuvitushahmo nimeltä Madonna

Kun Olympiastadionin valot yli tunnin odotuksen jälkeen sammuivat muutama minuutti jälkeen kymmenen, munkin kaapuihin pukeutuneet tanssijat alkoivat soittaa kirkonkelloja ja gregoriaaninen kirkkolaulu täytti stadionin. Vaikka Madonna on jalostanut uransa aikana identiteeteillä leikittelyn omaksi taiteenlajikseen, yksi asia hänen poptaiteessaan näyttäisi olevan pysyvää: uskonnollinen kuvasto.

Madonnan kahdettatoista albumia MDNA:a promotoivan kiertueen konsertin rakenne oli taiten laadittu. Välittömästi "hartaan katolisen hetken" jälkeen lavan täyttivät käsiaseet, veriroiskeet ja silmitön tappaminen, kun tähden uudempaa tuotantoa edustaneiden Revolver- ja Gang Bang -kappaleiden synteettinen paukutus alkoi kimpoilla stadikan betonirakenteissa.

Oltiin Madonna-nimisen mielikuvitushahmon taiteilijamyytin ytimessä: väkivallan, seksin ja uskonnollisuuden yhdistelmässä.

Kahden kappaleen aikana Madonna listi leikisti toista tusinaa miestä, näistä osan halvaksi motellihuoneeksi tehdyssä lavasteessa, jonka seinällä oli iso risti. Ristin alla kelpasi nahkaisessa catwoman-asussa ja Jack Daniels -pullo kädessä räiskiä menemään ja huutaa: "Die bitch!"

Madonna osaa yhä sokeeraamisen jalon taidon: osa katsomosta seurasi veribakkanaalia suu auki loksahtaneena. Oli vaikea ymmärtää, miksi näinä kouluampumisten aikoina 53-vuotias popin vanhempi valtionainen halusi esitellä ilmeisen tarkoituksella näin huonoa makua.

Madonna puolestaan tiesi, ettei kukaan yleisössä tulisi koskaan näkemään vastaavaa Britney Spearsin, Kylie Minoguen tai edes Rihannan konserteissa. Madonna saattaa olla porukan vanhin, mutta hän on päättänyt olla loppuun asti myös se rankin, kuningatarmehiläinen, jonka saa haastaa, mutta jota ei noin vain päihitetä.

Vaikka Madonnan konsertit ovat aina vähintään yhtä paljon akrobaattinen sirkusesitys ja muotinäytös kuin popkonsertti, puhtaasti musiikillisiakin kohokohtia tarjoiltiin useita pitkin iltaa.

Yksi suurimmista oli baskilaisen Kalakan-trion kanssa esitetty, etnovaikutteiden läpi tislattu versio Open Your Heart -kappaleesta. Like a Virgin oli puolestaan sovitettu virkistävästi vain pianon ja viulun kuljettamaksi hitaaksi tunnelmapalaksi.

Poptaivas repesi lopullisesti kuitenkin vasta toiseksi viimeisenä kuullussa Like a Prayerissä, joka tihkui levyversiosta poiketen aitoa, pakahduttavaa hengellisyyttä. Tästä oli kiittäminen upeaa gospel-kuoroa, jonka soul-laulu teki kappaleesta liki toismaailmallisen kokemuksen.

Myös rooleja nähtiin lisää: psykopaatista kuoriutui Vogue- ja Candy Shop -kappaleiden pukuhousuinen business-vamppi, joka Human Nature -kappaleessa paljasti stringien verhoamat pakaransa. Express Yourself -kappaleessa hän oli ikinuori cheerleader, joka nälväisi asemaansa eniten uhkaavaa kilpasiskoaan Lady Gagaa leikkaamalla mukaan pätkän tämän Born This Way -hittiä.

Tämä oli viesti popin seuraavan kuningattaren kruunua Madonnan kutreilta hamuavalle Gagalle: olen niin vahva ja voittamaton, että minulla on varaa esittää pätkä sinunkin musiikkiasi. Tietenkään ei ollut sattumaa, että Gaga-sample kuultiin keskellä juuri sitä Madonna-klassikkoa, jonka väitetään olleen Born This Wayn esikuva.

Tällainen roolileikittely ei ole radikalismia, vaikka Madonna kenties haluaa meille niin uskotella, vaan jälki-warholilaista postmodernia leikkiä, jolle oli sosiaalinen tilaus korskean 1980-luvun nousukauden jälkihuumassa, jolloin Madonna kasvoi lopullisesti popikonin mittoihin.

Sen jälkeen Madonna ei ole rakentanut uraansa pelkän musiikin varaan. Hän tietää, että vaikka hänen parhaat kappaleensa ovat osoittautuneet ajan hammasta kestäviksi, se ei riitä. Roolileikeillä ja identiteettejä vaihtelemalla Madonna on halunnut luoda itsestään mielikuvaa uutta luovana artistina.

Helsingin-konserttikin paljasti, että tämä on vain osatotuus, johon Madonna itse taitaa uskoa enemmän kuin hänen faninsa.

Madonnan esittämiin roolileikkeihin kuuluu ulkokohtaisuus, itsensä asettaminen näkymättömälle korokkeelle, jonne fanit eivät yllä koskettamaan idoliaan sen paremmin henkisesti kuin fyysisesti. Sellainen ei ole kuitenkaan enää tätä päivää, vaan eetokseltaan silkkaa 1980-luvulle jäänyttä poseeraamista.

Tämä ristiriita Madonnan pyrkimyksessä moderniuteen ja trendien tasalle sekä toisaalta hänen jämähtämisessä mahtipontisuuteen ja suorituskeskeiseen, tarkasti käsikirjoitettuun, esiintymiseen korostui show'n viimeisessä kappaleessa Celebrationissa, johon oli ikään kuin rakennettu rave-bileet stadionin lavalle. Raveihin kuuluu hien roiskuminen klubin seinältä toiselle, ja ihmisten välisten fyysisten rajojen ylittyminen.

Sen sijaan Madonna näytti tanssikorokkeella liikkuessaan ylhäiseltä, mutta yksinäiseltä muistolta aikakaudesta, joka päättyi kauan sitten.