Madonna Foorumi - Finland

Jos ketään kiinnostaa lukea tässä hieman tekstiä Marilynistä
pätkä kirjasta - Sarah Churchwell: MARILYN MONROEN MONTA ELÄMÄÄ -


Elokuun 4. päivän yönä vuonna 1962 Marilyn Monroe kuoli barbituraattien yliannostukseen. Hän oli yksin makuuhuoneessaan uudessa kodissaan, joka sijaitsi osoitteessa Fifth Helena Drive 12305. Se oli Kalifornian Brentwoodissa sijaitseva vaatimaton, espanjalaistyylinen bungalow, jonka hän oli vastikään ostanut, ja ensimmäinen talo, jonka hän oli omistanut yksinään. Vuoden 1962 kesään mennessä Marilyn Monroe oli ehtinyt erota kolmasti ja eli yksin. Hänen ruumiinsa löytyi vuoteesta, alastomana. Viestiä ei löytynyt, mutta yöpöydällä oli kymmenittäin pilleripurkkeja, joista useimmat olivat tyhjiä. Kun ensimmäiset poliisit saapuivat, he löysivät Monroen taloudenhoitajan pyykkäämästä. He alkoivat myös kuulla ristiriitaisia tarinoita siitä, mitä oli tapahtunut elokuun 4. ja 5. päivän yönä kello 20.00 ja 04.25 välillä, jolloin heidät oli hälytetty paikalle. Raportit muuttuivat aina vain hämmentävämmiksi ja sekavammiksi, mitä enemmän aikaa kului ja mitä enemmän kertojia mutkikkaaseen tarinaan liittyi. Kiistoja ei ole koskaan selvitetty, ja tosiasioiden, spekulaatioiden, uskomusten ja syytösten täyteiset kertomukset jatkavat leviämistään. Kuolemansyyntutkijan tuomio oli ”todennäköinen itsemurha”, mutta myytin kohdalla ei tyydytä todennäköiseen. Uusia kertomuksia julkaistaan jatkuvasti. Jokaisessa niistä luvataan lopultakin paljastaa totuus – aina uusi totuus. Useimmiten kyseessä on vain jälleen uusi anekdoottien ja arvailujen sekava verkko, ja näistä kilpailevista myyteistä on tullut ainoa totuus, mikä meillä on.
Joissakin tarinoissa epätoivoinen Marilyn tappaa itsensä uransa, rakkaustarinan tai molempien tähden. Toisissa hän ei ollut koskaan ollut onnellisempi: hänen uransa kukoisti, hän oli aikeissa mennä naimisiin. Useimmat tarinat ovat kuitenkin murhamysteerejä, ja syyllinen vaihtelee kertojan mukaan. Syyttävä sormi osoittaa useimmiten Kennedyn miehiin (ei ainoastaan Johniin ja Robertiin, vaan joissakin variaatioissa myös heidän isäänsä, Josephiin), mutta saattoipa Marilynin murhata myös mafia – tai Jimmy Hoffa, CIA, J. Edgar Hoover ja FBI tai kommunistit (jotkut suosivat Hruštšovia, toiset Castroa). Joissakin versioissa syyllinen on psykiatri, toisissa taloudenhoitaja. Se oli teloitus. Se oli onnettomuus. Marilynin tuhosivat valtaapitävät miehet, jotka manipuloivat häntä. Hän oli oman itsensä pahin vihollinen.

Jokaiseen loppuratkaisuun liittyy oma juonensa, ja jokainen juoni eroaa avainkohdiltaan – mutta kaikki pitävät kiinni siitä, että heidän tarinansa on totuus Marilyn Monroen elämästä. Kaikki näiden tarinoiden kertojat eivät ole vainoharhaisia intoilijoita. Monroen tärkeimmät elämäkerran kirjoittajat ovat laajalti eri mieltä hänen kuolemastaan, ja monet kunnioitetut kirjailijat ovat hyväksyneet mahdollisuuden, että Marilyn saatettiin murhata. Profumo-skandaalin, Watergaten, Vietnamin, Iran–Contran ja Clinton–Lewinsky-selkkauksen jälkeen peittelyn mahdollisuus hallituksen ylimmällä tasolla ei ole vainoharhaista kuvittelua, vaan tavanomaista politiikkaa. Norman Mailer pohdiskeli Marilynissa, vuonna 1973 kirjoittamassaan ”romaanielämäkerrassa”, Marilynin murhan todennäköisyyttä sekä ”poliittisia panoksia”, joita hänen kuolemaansa liittyi, ennen kuin myönsi, että oli vaikea löytää todisteita taposta. Miltei 30 vuotta myöhemmin Joyce Carol Oates pani Monroen kuoleman ”Firman” piikkiin toimivan ”Tarkk’ampujan” tiliin, ampujan, joka ei sen enempää tiedä kuin piittaakaan, miksi tappaa hänet: murhan tilasivat joko ”R.F.:n” ystävät tai vihamiehet. (Ja murhaajan kutsuminen ”Tarkk’ampujaksi” tuo mieleen J.F.K.:n kuoleman, vaikka Oatesin ”Tarkk’ampuja” ei itse asiassa ammu ketään, vaan tappaa Marilynin kuolettavalla pistoksella). Marilynin murhaan uskovat (tai ajatuksella leikittelevät) kirjoittajat tukeutuvat motiiviin, jonka mukaan Marilynilla oli suhde Robert Kennedyn kanssa, mutta tätä teoriaa ei ole missään nimessä kyetty todistamaan; osa Monroen elämäkertureista sivuuttaa sen edelleen perusteettomana. Mikä on totuus? Ja miten ihmeessä me voimme olla tietämättä kaikkea tiedettävissä olevaa yhdestä maailman ylimyydyimmistä ikoneista?

On tuskin uutinen, että Marilyn Monroen kuolema on yhä kiistanalainen. Yllättävämpää on, että hänen kuolemaansa ympäröivät mysteerit eivät ole ainoita hämmentäviä seikkoja hänen elämässään. Epävarmuus on Marilynin elämäkerrallisen elämän tarina: emme tiedä hänestä läheskään niin paljon kuin saatamme kuvitella. Vaikka Marilyn Monroe olikin yksi 1900-luvun kuuluisimmista ja valokuvatuimmista ihmisistä, josta kirjoitettiin enemmän kuin miltei kenestäkään muusta, meillä on hänestä vähemmän varmaa tietoa kuin monesta paljon kaukaisemmasta historiallisesta hahmosta. Elämäkertojen kirjoittajat eivät ole eri mieltä ainoastaan niistä latautuneista kysymyksistä, jotka koskevat Marilynin elämää, hänen luonnettaan ja kokemuksiaan. He eivät myöskään usein edes hyväksy muiden versioiden mahdollisuutta. Jokainen Marilynin monista elämistä toitottaa tosiasiana sen, mitä toinen kutsuu täydelliseksi valheeksi, ja esittää arvailuja ikään kuin toteennäytettynä tietona. Usein väittelyä ilmaantuu vasta kun useita kertomuksia on vertailtu, ja vasta niitä lukemalla alkavat kiistojen syyt nousta esiin. Luemmepa mitä hyvänsä Marilyn Monroen elämäkertaa, törmäämme välittömästi hämmentyneeseen, salaiseen, eksyneeseen identiteettiin. Elämäkerrat lupaavat selvittää nämä hämmennykset, paljastaa salaisuudet, pelastaa tuon eksyneen sielun. Mutta monet elämäkerrat aiheuttavat lähinnä vain hämmennystä. ”Miksi emme olettaisi, että Marilyn Monroe paljastaa koko elämäkerran käsitteen ongelman?” kysyy Norman Mailer tyypillisen röyhkeään, oivaltavaan tapaansa.1 Mailerille tuo ongelma on ”kysymys siitä, voiko ihmistä ymmärtää hänen elämäänsä liittyvien tosiasioiden perusteella”. Mutta Marilynin tapauksessa noita tosiasioita ei voi ennen kaikkea edes varmuudella vahvistaa. Se, mitä kuvittelemme tietävämme henkilöstä nimeltä Marilyn, on itse asiassa pitkälti päätelty Marilynin julkisesta persoonasta.

Marilynin myytti ei ole vailla rinnakkaisilmiöitä: häntä voi verrata (ja on verrattukin) toisiin ikonisiin hahmoihin, jotka kuolivat nuorina ja joiden hahmoja on toistettu loputtomiin ja tarinoita kierrätetty ikuisuuksiin. Marilyn ja Elvis esiintyvät usein samassa yhteydessä; joskus James Deankin liitetään mukaan. Mutta Marilynia, tuota ylinaisellisuuden ikonia, verrataan usein muihin kuolleisiin naisiin. Tai pikemminkin muita kuolleita naisia verrataan usein häneen. Yhden esimerkin mainitakseni; kun prinsessa Diana kuoli syyskuussa 1997, The New Statesman kirjoitti: ”Kuolemalla nuorena, kuuluisuutensa huipulla, hän on ottanut paikkansa kuolemattomien blondien pyhässä kolminaisuudessa. Kauniimpi Marilyn Monroe otti yliannostuksen yllään Chanel No. 5:tä. Älykkäämpi Sylvia Plath kuoli pää kaasu-uunissa sunnuntaipaistin tavoin.”2 Aina kun glamouria uhkuva nuori nainen kuolee, häntä verrataan Marilyn Monroeen, oli hän blondi – tai typerä – tai ei. Plathia, joka oli blondi vain yhden kesän ja kuoli kuusi kuukautta Monroen jälkeen, kuvaillaan säännöllisesti ”kirjallisuuden Marilyn Monroeksi”. Janis Joplin, joka oli huomattavasti vähemmän vaalea – ja joka oletettavasti olisi arvostanut vertausta paljon vähemmän – on tämän sisarkunnan vieläkin järjettömämpi jäsen, mutta kuolemansa jälkeen hänet on yhdistetty Marilyniin hätkähdyttävän usein. Brenda R. Silverin tutkimus Virginia Woolf: Icon päättyy lukuun nimeltä ”Virginia Woolfin ja Marilyn Monroen hirviömäinen yhteen liittyminen”. Marilynia on verrattu Eva Peróniin ja Marina Tsvetajevaan. Ja Dianan kuoleman yhteydessä ei tietenkään kierrätetty pelkästään vertausta, vaan myös myytin teemalaulua, ”Candle in the Windiä”.

Marilyn on kulkenut seksisymbolista suremisen symboliksi, seksuaalisen vapautuksen lupauksesta varoittavaksi tarinaksi yksinäisyyden ja ikäneitouden vaaroista. Tämän muutoksen on saanut aikaan pääosin hänen elämäntarinansa kirjoittaminen ja uudelleenkirjoittaminen. Marilyn Monroen monien elämäkertojen kirjoittajat ovat eri mieltä miltei kaikesta, mitä saatetaan pitää Marilynia luonnehtivana, ja tarjoavat eri versioita hänen nimestään, hänen biologisen isänsä henkilöllisyydestä, siitä raiskattiinko hänet lapsena, hänen äitinsä henkisestä tilasta – ja hänen omastaan; hänen seksuaalisuudestaan, hänen kauneudestaan, hänen kuuluisuudestaan; hänen mahdollisten aborttiensa lukumäärästä tai siitä, pääsikö hän pinnalle reittä pitkin; hänen suhteistaan mahtaviin miehiin – DiMaggioon, Milleriin, Kennedyihin, ja tietenkin, hänen kuolinsyystään. Tämä kirja ei jää pohdiskelemaan niitä asioita, joista vallitsee yksimielisyys: se käsittelee kiistoja ja kertoo Marilynin elämäntarinan niiden kautta; se tutkii heikkoja kohtia, joista eri versiot eivät ole tai voi olla yhtä mieltä. Se kertoo tarun ja totuuden, intohimon ja halveksunnan, tiedon ja epäilyksen vaarallisista ja kiehtovista rajaviivoista. Ennen kaikkea se kertoo kliseestä.

Marilynin elämäkerrat lupaavat tarjota totuuden, mutta useammin ne kierrättävät kaavaa, kertovat meille sen, minkä luulemme jo tietävämme, tyydyttävät odotuksemme. Ikonit ovat mielikuvia, jotka ovat niin pysyviä, niin tunnistettavia, että ne voivat kertoa epäsuoran tarinan. Ne ovat eräänlainen visuaalinen klisee, pikemminkin yksilön kuin ryhmän stereotypisointi. Siinä missä ikoneita yleensä idealisoidaan, stereotyypit voivat oikeuttaa pelkoja, epävarmuuksia ja tabuja: stereotyypin ja patologian, sairauden ja saastan mielikuvien välillä on vahva mielleyhtymä (siten antisemitistisissä stereotypioissa juutalaiset eivät ole ainoastaan ahnaita, vaan he ovat myös ”rasvaisia” (greedy–greasy). Homofobisissa stereotypioissa homoseksuaalit eivät ainoastaan harrasta irtosuhteita, vaan he myös kuolevat aidsiin. Naisvihamielisissä stereotypioissa liikaa seksiä harrastavia naisia kutsutaan ”hutsuiksi”, joka tarkoittaa englanninkielellä myös likaista jne.). Marilyn Monroe on yhdessä pakkauksessa myös haluttavuuden ikoni ja patologisen feminiinisyyden ikoni. Hän on halu ja hän on kuolema.

Stereotyyppi, klisee ja ikonit ovat helppoja ratkaisuja, jotka hoitavat ajattelun puolestamme. Stereotypioiden vastustaminen ei tarkoita yksinomaan niiden kumoamista, sillä jokainen stereotyyppi jo viittaa vastakohtaansa (esim. ”neitsyt/huora”) ja on riittävän joustava vastustaakseen vastaesimerkkiä: kun joku sanoo: ”Olet yllättävän älykäs ollaksesi blondi”, hän ei välttämättä pohdi uudelleen asenteitaan blondeja kohtaan.

Marilyn Monroe osallistui itse oman imagonsa luomiseen, teki uutterasti töitä sen toteuttamiseksi ja yritti sitten, ja epäonnistui, sen kumoamisessa. Stereotyyppi osoittautui lopussa paljon vahvemmaksi kuin hän itse.

En ollut koskaan kiinnostunut Marilyn Monroesta. Nuoruuttani dominoi kaksi pakkomielteistä rakkaussuhdetta (joista valitettavasti kummassakaan ei ollut osallisena ihminen). Ensimmäinen koski romaaneja, ja toinen mustavalkoisia elokuvia. Kun olin neljäntoista, värillinen Marilyn ei vedonnut minuun lainkaan: itse asiassa hänen elokuvansa saivat minut tuntemaan oloni vaivautuneeksi, joskaan en liiemmin viitsinyt pohtia miksi. Tiesin vain, että pidin enemmän 30- ja 40-lukujen karkeasti puhuvista, sutkauttelevista, housuja käyttävistä komediasankarittarista: Katharine Hepburnista, Rosalind Russellista, Carole Lombardista, Irene Dunnesta. Marilyn Monroe oli typerä, tirskuva, avuton. Ja jollain lailla niin suojaton. Mutta kun aloin tutkia Sylvia Plathia ja tajusin olevani yhtä kiinnostunut siitä, mitä hän hänestä kirjoitettiin kuin mitä hän itse kirjoitti, huomasin Marilynin tunkevan esiin kaikkialla, minne katsoin. Niin triviaaliksi ja latteaksi hahmoksi hän oli huomattavan itsepintainen. Luin elämäkerran ja jäin ihmettelemään monia asioita; kun luin toista, mietin toisia kysymyksiä. Minulle kävi pian selväksi, että aukoissa ja niiden välisissä ristiriitaisuuksissa piili tarina. Mitä enemmän luin, sitä suuremmaksi ja itsepintaisemmaksi tarina muuttui. Lopulta se jätti jopa Plathin taakseen.

Kun ihmiset kuulevat, että kirjoitan Monroesta, he yleensä olettavat minun haluavan puolustaa häntä, näyttää, että hän oli väärinymmärretty nero, loistava näyttelijä, feministi, uhri. En ole varma, oliko hän mitään näistä. Olen alkanut ihailla hänen elokuviaan ja suurta osaa hänen näyttelijäntyöstään. (Piukat paikat oli jo poikkeus pitkän välinpitämättömyyteni aikana – mutta toisaalta, se oli mustavalkoinen – ja Marilyn oli aina saanut minut nauramaan Kuinka miljonääri naidaan -elokuvassa. Sen jälkeen olen lisännyt Prinssin ja revyytytön ja Bussipysäkin kahdeksi suosikikseni, vaikka ne ovatkin ongelmallisia elokuvia. Ja hän on tavattoman liikuttava Sopeutumattomissa, elokuvassa, joka on mielestäni sietämättömän julma).

Toivon, että se, että olen jokseenkin myöhäsyntyinen, jopa vastentahtoinen ihailija, auttaa minua oikeamielisyyteen Monroen arvioinnissa. Mutta hänen tarinassaan on yksi piirre, johon minulla on melkoinen ennakkoasenne; vihaan niitä Marilynia halveksivia ihmisiä, jotka samaan aikaan jonottavat päästäkseen rahastamaan hänen suosiollaan. Niinpä toivon herättäväni Marilyn Monroesta henkiin sen puolen, joka on kadonnut hänen monien elämäkertojensa välisiin aukkoihin, sen, joka yllätti minut, sillä sitä ei näytetä elokuvissa: kävi ilmi, että Marilyn Monroella saattoi sittenkin olla karskeja puhuva, sutkautteleva ja housuja käyttävä puolensa. Tai ehkä on vain sievää kuvitella niin. Olen nimittäin vieläkin kiinnostuneempi häpeästä, vähättelystä ja levottomuudesta, jonka me liitämme tuohon oletettavasti jumaloimaamme naiseen. Marilyn Monroeen liittyy useita ongelmia, ja tämä kirja yrittää ratkaista tai ainakin selittää niitä.

Marilyn Monroen monta elämää jakaantuu kahteen osaan: ”Tuotantoon” ja ”Monistamiseen”. Ensimmäisessä osassa on yleiskatsaus Marilyn Monroen imagon ja elämäntarinan kehityksestä. Ensimmäinen luku, Mielikuvan tuottaminen: 1946–1962, sisältää tiivistetyn historian Marilynista ikonina. Se alkaa pohdiskelulla ”Marilynista” fiktiivisenä hahmona tai symbolina, ja tuon symbolin (julkisuutena, seksinä, mainoksena) tulkitsemisen historiasta, samoin kuin sen esiintymisestä aikakauden valtavirran lehdissä, erityisesti Lifessa, Timessa ja Playboyssa. Marilyn Monroen imago luotiin kahdessa ensisijaisessa visuaalisessa mediassa: valokuvassa ja elokuvassa. Luku päättyy pohdintaan kumpaisenkin kehityksestä.

Luku kaksi, Elämän tuottaminen: 1946–2003, kertoo fiktion suuresta merkityksestä Marilynin elämäntarinan kirjoittamisessa. Se alkaa varhaisimmilla studioelämäkerroilla vuodelta 1946 ja siirtyy vuonna 1960 julkaistun ensimmäisen ”virallisen” elämäkerran, joka kirjoitettiin Marilynin yhä ollessa elossa, kautta viimeisimpiin kertomuksiin. Luvussa pohditaan myös muita elämäntarinoita, joiden kirjoittajat ovat väittäneet kertovansa totuuden Marilynista: näihin lukeutuvat omaelämäkerta, näytelmä, muistelmat ja romaanit. Marilyn problemaattisella ”omaelämäkerralla”, My Storylla (suom. Nuoruuteni, 1976), oli haamukirjoittaja, ja se julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1974. Ex-aviomies Arthur Miller kirjoitti useita vaikutusvaltaisia versioita Marilynista; ja muutamat tunnetut fiktiiviset kertomukset, erityisesti Norman Mailerin ja Joyce Carol Oatesin Marilyn-kirjat, sallivat itselleen jopa enemmän vapauksia kuin elämäkerrat.

Osassa kaksi, ”Monistaminen”, pyrin tutkimaan yksityiskohtaisesti Marilynin sitä elämäntarinaa, joka on luotu hänen kuolemansa jälkeisinä vuosina. Luku kolme, Hyvästi, Norma Jeane: 1926– 1946, tutkii tapaa, jolla elämäkerrat kuvaavat Marilyn Monroen elämän ensimmäistä puolikasta hänen syntymästään nimenvaihtoon vuonna 1946, tuohon tapahtumaan, joka on jokaisessa versiossa symbolisesti latautunut. Kiinnitän erityisesti huomiota kiistoihin, jotka koskevat hänen alkuperäistä nimeään, hänen isäänsä, hänen perheensä kiisteltyä mielenvikaisuutta, lapsuudessa tapahtunutta raiskausta tai ahdistelua ja hänen ensimmäistä avioliittoaan 16- vuotiaana. Huolimatta elämäkerturien kiinnostuksesta Marilynin luomiseen ”Norma Jeane” kummittelee edelleen tarinassa.

Kun Marilyn on ottanut vallan tarinassa, vain hänen vartalollaan on enää todellista merkitystä. Luku neljä, Alaston totuus: 1946–1952, alkaa lyhyellä katsauksella Monroen vartaloa koskeviin kirjoituksiin, erityisesti tapaan, jolla hänen kauneutensa nähdään keinotekoisena ja hänen narsisminsa todellisena, minkä jälkeen siirryn varhaisvuosien tarinoihin Monroen vartalosta, erityisesti kiistelyyn hänen aikuisiän seksuaalisuudestaan, joihin lukeutuu kertomuksia reittä pitkin etenemisestä ja fellaatiosta, prostituutiosta, biseksuaalisuudesta ja kansallisesta skandaalista, joka seurasi, kun ilmeni, että hän oli poseerannut alasti undergroundkalenterissa. Luku viisi, Naisen ongelmia: 1952–1961, kertoo Marilynin ristiriidoista ammatin ja kodin välillä, siitä miten hänen avioliittonsa ja uransa vaikuttivat toisiinsa. On olemassa ristiriitaisia tarinoita siitä, miten hänen aviomiehensä vaikuttivat hänen ammatillisiin pyrkimyksiinsä ja velvoitteisiinsa. Marilynin legendaariset ongelmat kuvauspaikoilla, varsinkin taistelut miespuolisten ohjaajien kanssa, eivät ainoastaan herätä kysymyksiä hänen ammatillisesta käytöksestään, vaan saavat useimmat elämäkertojen kirjoittajat tekemään psykobiografisia tulkintoja. Luku päättyy elämäkertureiden Monroen kohtua koskevaan kiinnostukseen: hänen kuukautisiinsa, hänen raskauksiinsa, hänen abortteihinsa, hänen keskenmenoihinsa. Luku kuusi, Kohtalokas nainen: 1961–1962, käsittelee Monroen kuolemaan liittyviä valtavia kiistoja, erityisesti suhteita Kennedyn veljesten kanssa sekä sitkeitä murha- ja peittelyhuhuja. Elämäkertojen kirjoittajat ovat Monroen alastoman vartalon lumoissa, ja hänen kalmonsa herättää perverssillä tavalla suurta mielenkiintoa kirjojen loppuhuipentumissa. Päätän luvun itsemurha- ja salaliittoteorioihin ja siihen, miksi kauniin naisen kuolema on yhä, kuten Edgar Allan Poe vuonna 1846 julisti, ”maailman runollisin aihe”. Lopuksi lyhyet jälkisanat tarjoavat kuvan siitä Marilynista, joka on työnnetty myytin rajoille.

Toisto voi itsessään olla nautinto: se samanaikaisesti luo ja tyydyttää odotuksia ja tarjoaa illuusion kontrollista. Saamme sitä, mitä odotimme ja halusimme. Kaavakirjallisuus tarjoaa juuri tällaista tyydytystä: tiedämme, että mysteeri ratkeaa, tyttö saa pojan, sankari tappaa roiston. Tiedämme, että niin tulee käymään. Marilynin toisto, imitointi ja muistaminen on juuri tuollaista nautinnollista toistoa, tyydytyksentunteen odottamista. Mutta se on myös tuskaista toistoa, kun on juuttunut avuttomasti kaavaan pakkomielteen tai surun lumoissa. Se on tuhoisa tottumus, josta emme pääse irrottautumaan (Freudin mukaan toisto on osa suruprosessia). Marilynmyytin monistaminen ja toisto kaikessa suunnattomassa laajuudessaan heijastaa sitä nautintoa ja kauhua, jota hänen tarinansa herättää. Myytin laajuutta on mahdotonta arvioida. Kymmenien saatavilla olevien Marilyn-elämäkertojen (joiden väitetään olevan eifiktiivisiä) sekä vielä useampien antikvariaateista löytyvien lisäksi on elämäkerrallisia romaaneja, ”romaanielämäkertoja” ja romaanimuotoisia omaelämäkertoja Marilynin historiallisesta elämästä. On lukemattomia muistelukirjoja, valokuvakokoelmia, anekdootteja, triviaa ja sitaatteja. On kirjoja, joissa väitetään Marilynin puhuvan ”omin sanoin” tai että hän puhuu niissä ”puolestaan”, ja on sovinnaisempia haastattelukokoelmia; on kirjoja, joissa yhdistetään tekstiä ja valokuvia ja joissa kerrotaan ”hänen elämänsä kuvina”. On kaunokirjallisuutta, jossa Marilyn esiintyy fiktiivisenä hahmona ja jossa hänen tarinalleen keksitään ”jatko-osia”, runokokoelmia hänestä ja häneltä, esseitä ja elegioita, tieteellisiä artikkeleita, toimitettuja kokoelmia, ja kaksi akateemista tutkimusta hänestä ja hänen symbolisesta suhteestaan naisellisuuteen, seksuaalisuuteen, Hollywoodiin ja kuuluisuuteen. On kukoistava kirjojen alalaji, joka käsittelee vain ja ainoastaan hänen kuolemaansa. Dokumenttifilmejä – eräissä näytellään ja joissakin on ainoastaan filmiarkistojen materiaalia – julkaistaan säännöllisesti, ja yli 20 elokuvan aiheena on fiktiivinen mutta tunnistettava versio Monroen tarinasta. Internethaku nimellä ”Marilyn Monroe” tuottaa 4 830 000 tulosta. Adam Victorin The Complete Marilyn -teoksen mukaan ”Marilyn Monroesta on kirjoitettu enemmän kirjoja kuin yhdestäkään toisesta viihdyttäjästä. Varovaiset arviot liikkuvat muutamassa sadassa; tarkemmat arvaukset ylittävät kuudensadan rajan, ja pelkästään englanniksi julkaistaan vuosittain ainakin puoli tusinaa Marilyn-kirjaa.” Nämä tekstit luovat ja kierrättävät Marilyn Monroen myyttiä. Tuohon myyttiin kuitenkin viitataan useammin kuin sitä selitetään, ikään kuin me kaikki tietäisimme, mikä se on. Marilyn Monroen myytti juontaa juurensa näiden kertomusten eriskummallisuuksista. Niiden epämääräinen todenmukaisuus, yritykset kertoa totuus myyttisestä hahmosta, alttius kannattaa kulttuurisia dogmeja (ja tekopyhyys sen yhteydessä) ja pyrkimys kohti yhteistä kokonai26 suutta tekevät niistä apokryfisiä eli epäluotettavia. Aikomuksenani on viitata usein näihin kertomuksiin apokryfeinä. (Itse asiassa vaihtelee tulkinnasta toiseen, mitkä selostukset ovat tunnustettuja, mitkä epäluotettavia, kuten tulemme näkemään. Siten eräässä mielessä ei ole olemassa sellaista asiaa kuin ”Marilyn-kaanon”, toisessa mielessä epäluotettavat kirjat ovat kaanon.)

Apokryfin kaltainen uskonnollinen metafora vaikuttaa erityisen sopivalta Marilynin tapauksessa. Hän on ylivertainen jumalattaremme, jumalolento, ikoni, idoli. Hänen tarinansa ei ole myytti ainoastaan siksi, että se on epäilyttävä, täynnä juoruja ja arvailuja. Se on myytti sanan ikivanhassa merkityksessä: myytti on tarina, joka on kehitetty selittämään selittämätöntä; se on kertomus esikuvallisista hahmoista (jumalista tai sankareista), jotka heijastavat – ja oikeuttavat – kulttuurisia arvoja. Jokainen kulttuuri on aina tuottanut omat myyttinsä: Marilyn on yksi meidän suosikeistamme. Myytit herättävät aina kysymyksiä omasta todenperäisyydestään tai merkityksestään; ne tarjoavat uskoa silloin, kun tietoa ei ole. Marilyn näyttää ennen kaikkea sen, mitä uskomme, ei mitä tiedämme. Nämä uskonnolliset metaforat tarjoavat samalla sekä vertauskuvia että kirjaimellista kuvausta: ne ovat sekä trooppeja että kuolleita metaforia. Kuollut metafora ei ole ainoastaan klisee, se on metafora, joka on menettänyt vertauskuvallisen voimansa ja otetaan kirjaimellisesti. Marilyn Monroesta on tullut kuollut metafora. Kuolleen metaforan voima vaikuttaa tapaan, jolla Marilynin monet elämäntarinat kerrotaan: klisein, otaksumin, arvoväritteisin lausein ja kirjaimellisin tuomioin. Marilyn Monroen tarina alkaa alitajuisella pelon ja rakkauden, seksin ja kuoleman yhdistämisellä, joka oli niin tärkeää Freudille, ja päättyy tietoisena ja kirjaimellisena. Se on muutettu sellaiseksi, minkä voimme nähdä, minkä voimme kohdata, minkä haluamme tietää. Mutta Monroe ymmärsi, että ”sitä törmää aina ihmisten alitajuntaan.” Näiden ”tosiasioihin perustuvien” tarinoiden taustalla on alitajunnan ja syvälle iskostuneiden huolten sekä halujen kuriton, symbolinen, vertauskuvallinen maailma. Ei ole sattumaa, että useimmat elämäkerturit tukeutuvat rauhoittavaan, vähän vaativaan ”psykoanalyysiin” hallitakseen näitä pelkoja, kääntääkseen Marilynia kohtaan tuntemamme reaktiot alitajunnasta tietoisuuteen, vertauskuvallisesta kirjaimelliseen. Marilyn Monroen monta elämää tarjoavat psykoanalyyttista hoitoa sinnikkäisiin, sitkeisiin pelkoihimme, jotka koskevat seksiä, tietoa, naisen vartaloa ja kuolemaa.

Kuusi viikkoa ennen kuolemaansa Marilyn myönsi Vogue-lehdelle kuvaussession. Hän oli ollut yksi maailman suurimmista filmitähdistä tasan vuosikymmenen. Hän oli vastikään ja julkisesti saanut potkut pitkäaikaiselta studioltaan, 20th Century-Foxilta, ja oli aloittanut julkisuuskampanjan kumotakseen huhut, joiden mukaan hän oli menossa alaspäin ja työllistämiskelvoton, jopa mielisairas. Hän oli juuri käynyt sappirakkoleikkauksessa, ja se oli auttanut häntä pudottamaan painoaan, jonka vuoksi lehdistö oli viimeiset kolme vuotta hyökkäillyt hänen kimppuunsa. Hän oli nyt yhtä hoikka kuin tähtösaikoinaan (itse asiassa hoikempi). Valokuvaaja Bert Stern työskenteli Monroen kanssa monen pitkän kuvauspäivän ajan; heidän yhteistyössä tulokset tunnetaan nimellä Viimeinen istunto, ja ne saavuttivat oman myyttisen statuksensa legendaarisina, elegisinä viimeisinä kuvina.

Stern otti session aikana miltei 2 600 valokuvaa. Niistä, joissa Monroella on helminauha suussa tai samppanjalasi kohotettuna huulille, on tullut miltei yhtä tunnettuja kuin 50-luvun mainostarkoituksiin otetuista glamour-kuvista, joissa Monroe syvään uurretussa kultalameeleningissä pitelee käsiä lanteilla tai olkaimettomassa violetissa satiinissa ihailee omaa kuvajaistaan moniosaisesta peilistä. Kuuluisia ovat myös kasvokuvat, joissa Marilyn tuijottaa kameraan ja joista Andy Warhol hänen kuolemansa jälkeen teki silkkipainoteoksen nimeltä Colored Marilyns. Viimeisen istunnon valokuvat paljastavat kuitenkin huomattavasti kameleonttimaisemman Monroen, joka ei ole lainkaan yhtä kankea ja staattinen kuin ikonisen ”Marilynin” edustama jäykkä stereotyyppi. Stern toi kuvauksiin rekvisiittaa, mikä antoi Monroelle tilaisuuden näytellä: he käyttivät värillisiä huiveja, mustia solmittuja huntuja, valkoisia helmikaulakoruja, samppanjalasia. Osa kuvista on mustavalkoisia, ja Monroe on niissä iltapuvussa hiukset nutturalla ja selkä paljastettuna, joissakin kuvissa hänen hiuksensa on nostettu päälaelle ja hän piilottelee chinchillaturkin suojissa, toisissa hän on miltei tunnistamaton mustassa peruukissa.

Tämän kirjan kannessa on yksi monista Viimeisen istunnon aikana syntyneistä Marilyneista: se ei ole se Marilyn Monroe, jonka me yleensä näemme. Harkitun, jähmettyneen glamourin sijasta näemme pörrötettyä charmia; peittelemättömän flirtin sijasta keimailevan, suurisilmäisen katseen. Hän seisoo käsivarret levällään, miltei kuin halausta tarjoava pikkulapsi; mutta silmät ja hymy ovat tietäviä. Marilynia ei verhoa ainoastaan huivi, jota hän pitelee hampaissaan, vaan myös hiukset, jotka peittävät toisen silmän, jolla hän katselee meitä järkähtämättömästi: kumpikin verho tarjoaa vain vilauksen siitä, mitä sen takana on. Hänen suora katseensa on haastava, ilkikurinen, hiukan viekas. Tässä minä olen, hän tuntuu sanovan. Mutta oletko varma, että sinä olet valmis?

Monroen tarina on hänen imagonsa tavoin monistettu kyllästymispisteeseen saakka. Saatamme kuvitella, ettei mitään sanottavaa enää ole, mutta muutama yllätys on yhä jäljellä. Useimmat kirjat, jotka kertovat Marilyn Monroen tarinan, lupaavat paljastaa oikean naisen mielikuvan takana, totuuden myytin takana. Mutta tämä lupaus on perustavanlaatuinen osa myyttiä itseään: Marilynin tarinaan sisältyy aina lupaus paljastaa todellinen nainen. Tämä kirja ei lupaa moista. Tämä on tarina Marilyn Monroesta kertovista tarinoista. Kuva Marilynista huntu hampaiden välissä ei ole sen ”todellisempi” kuin kuva Marilynista valkoisessa mekossa maanalaisen ritilällä tai meikkaamassa takahuoneen peilin ääressä tai huomaamatta näppäisty otos Marilynista nauramassa sohvallaan. Totuus löytyy näiden yhdistelmästä, sen verran kuin totuutta ylipäätään on löydettävissä, ja samaa voidaan sanoa Marilynin monista elämistä.

Marilyn Monroen tarina on hänen kuolemansa jälkeen kerrottu loputtomiin uudestaan. Miltei jokainen kirja alkaa samalla kysymyksellä: ”Kuka oli nainen, josta tuli Marilyn Monroe?” Mutta tämä kirja esittää eri kysymyksen. ”Kuka oli nainen, joksi Marilyn Monroe tuli?”


-- Edited by Samum at 20:29, 2006-08-20